Nenosten sukuseura

 

nenossuku-jäsenlehti  

Tämän vuoden ensimmäisen jäsenlehden on koonnut ja toimittanut nuori toimittajamme Eeva Väisänen. Eeva on Ulla ja Ville Nenosen tyttären Marja Väisäsen tytär. Viime syksyn lehdessä oli hänen kirjoituksensa ja siinä tarkempi esittely. Kopioin sen tähän teidän iloksenne, jotka ette saa lehteä. Eeva on  26-vuotias filosofian maisteri (FM), joka on valmistunut kääntäjäksi ranska-suomi-ranska. Hän kuuluu Nenosten Pohjois-Karjalan sukuhaaraan.

Ette usko, miten iloisia olemme Eevasta, nuoresta jäsenestä tiimiimme. Toivotamme Eevan sydämellisesti tervetulleeksi iloiseen joukkoomme!

Jos sinulla, nuorella tai vanhemmalla sukulaisella olisi kiinnostusta ruveta sukuseura-aktiiviksi, ota yhteys kehen tahansa hallituksenjäseneen. (Kts yhteystiedot) 

Jos haluat ruveta Nenossuku-jäsenlehden vakituiseksi lukijaksi, liity sukuseuraan. Jäsenmaksu on vaatimattomat 20 € per vuosi. Jäsenmaksu laskutetaan joka toinen vuosi eli 40 € kerrallaan. 

Kaikkien sukulaisten ja sukuseurastamme kiinnostuneiden jutut ovat tervetulleita. Muistakaa, että kaikki sukujutut ja -kuvat kiinnostavat lukijoita. 

KANSIKUVATYTÖSTÄ TOIMITTAJAKSI! 

 Vuoden 1997 Nenossuvun kansikuvassa Eeva, Aino ja Hanna Väisänen.

 

Vuonna 2017 nuori toimittajamme, Eeva Väisänen.

 

Eeva kirjoitus on kopioitu Nenossuku-lehden numerosta 2/2016.

"Hyvät sukulaiset ja lukijat,

Ilon ja kauhun sekaisin tuntein esittäydyn teille sukulehden uutena päätoimittajana.

Tilanne tuntuu jossain määrin jopa absurdilta, sillä tähänastiset muistikuvani sukuseuran toiminnasta voi tiivistää yhteen tapahtumaan: sukukokous, paikkana mahdollisesti Joensuu. Vuosiluki ei ole jäänyt mieleeni, mutta päätellen siitä, miten korkealla muiden kävijöiden kasvot tuntuivat olevan omiini verrattuna, kokouksesta on jo kulunut jokunen vuosi. Luonnollisesti kontaktit tuolloin vielä vieraaseen aikuisten maailmaan ja samalla sukuseuraan jäivät muodostumatta. Sukukokouksessa käväisemisen lisäksi muistan nuoruusvuosiltani, miten kotonamme pyöri aikoinaan sukulehden numero, jonka kanteen olin päässyt siskojeni kanssa. Kansikuvatytöstä toimittajaksi, sitä voisi joissain piireissä kutsua nousujohteiseksi uraksi.

Miten näin uuden sukupolven edustaja sitten on päätynyt tähän tilanteeseen? Vapautuvasta työtehtävästä mainittiin minulle perhepiirissä jo jonkin aikaa sitten, enkä keksinyt syytä kieltäytyä. Kun yhtälöön lisätään ukkini Ville Nenosen aktiivinen toiminta sukuseuran hyväksi sen alkuvaiheissa, naureskelimmekin perheen kesken hyväntahtoisesti, että kaikenlainen vapaaehtoistoiminta ja aktiiviisena jäsenenä mitä erilaisimmissa piireissä puuhastelu taitaa kulkea meillä suvussa. Niin ollen tuntuukin luontevalta jatkaa ukkini sukuseuralle antamaa panosta, joskin oma panokseni tuntuu vielä pieneltä ja vaatimattomalta. Ja kukapa jättäisi nykyisessä taloustilanteessa työtehtävän vastaanottamatta, varsinkin, kun lisäbonuksena tarjoutuu mahdollisuus lähentää välejään omaan sukuun. 

Askel kohti aktiivisempaa sukuseuratoimintaa tuntuu omalla kohdallani luontevalta ottaa juuri nyt, sillä olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja menneistä ajoista. Koulussa tuntui mukavalta päntätä maailmanhistorian suuria linjoja, nyt alan ymmärtää uudella tavalla myös henkilötason historiaa. Viime aikoina on virinnyt yhä suurempi kiinnostus sitä kohtaan, mistä itse olen lähtöisin ja miten sijoitun osaksi suurempaa sukupolvien ketjua. Tästä konkreettisena esimerkkinä voin mainita viime kesänä perheporukalla tehdyn visiitin Niinikumpuun, ukkini lapsuuden maisemiin. (Siht huom. Juttu siitä muualla samassa lehdessä kuvineen).

Vaikka maisemat pysyisivätkin samoina, vaikka Niinikumpu tarjoaisi kurkistuksen ukkini nuoruuden maisemiin, maailma kokonaisuudessaan muuttuu silti. Nykykulttuurissa on helppo jäädä yksinäiseksi , vieraantua entisaikojen yhteisöllisyydestä. Lisäksi nekin yhteisöt, joita nykyään muodostetaan, muodostuvat vapaaehtoisesti omien toiveiden, halujen ja mielenkiinnon kohteiden mukaan. Toki myös sukuseuraan kuulumisella on pohjimmiltaan syynsä, vaikka ne eivät nuoruudessa vielä aukeaisikaan. Itse olen kuitenkin elävä esimerkki siitä, miten aika tekee tehtävänsä, ja suku alkaa kiinnostaa. Ehkäpä sukuseura on omalla kohdallani pientä kritiikkiä nykyään niin yleistä yksilökeskeistä käyttäytymismallia kohtaan. 

Edellä mainittuja ajatuksia varmasti pyörittelin mielessäni silloin, kun suostuin tehtävään sen kummempia epäröimättä, ja vasta jälkikäteen lupaukseni laajuus on alkanut pikkuhiljaa valjeta minulle ja herättää myös epäilyksiä: mitä annettavaa minulla voisi olla sukuseuralle, jonka toiminnassa monet ovat olleet mukana käytännöllisesti katsoen yhtä kauan kuin olen itse kulkenut maallista taivaltani? Enhän ole edes mikään oikea toimittaja. Odotetaanko minulta vallankumouksellisia uudistuksia, vai onko sittenkin tärkeintä vain se , että sukupolvien ketju jatkuu, ja lehti pitää yhä yllä yhteyksiä sukulaisten välillä. Sen tosin tiedän, etten halua ottaa liian vahvaa taiteellisen johtajan roolia, vaan ideaalitilanteessa toivoisin tietenkin, että lehti olisi suvun näköinen. Mikään kertomus omasta elämästä ei ole liian "tyhjänpäiväinen" kerrottavaksi, mikään valokuva ei ole "turha" jaettavaksi, mikään teksti ei ole liian "huonosti kirjoitettu" muiden luettavaksi, sillä juuri niistä pienistä palasista muodostuu kokonaisuus, suku. Toivottavasti kokemus opettaa ajan kuluessa, mikä tulee olemaan oikea suunta sukulehdelle. Näistä lähtökohdista aloitan, mutta kenties todellisuus osoittautuu monimuotoisemmaksi. Siitä olen kuitenkin varma, että tulen aikoinani jättämään tämän tehtävän monia kokemuksia rikkaampana. 

Eeva Väisänen"