VII sukukokous Oulussa 2004
Nenosten VII sukukokous järjestettiin aurinkoisessa Oulussa 10.- 11.7.2004. Kokouspaikkana oli Merikosken kuntoutus- ja tutkimuskeskuksen omistama hotelli Lasaretti.
Melkein 170 sukuun kuuluvaa valloitti kulttuurihistoriallisesti arvokkaan Lasaretinsaaren, kun Nenoset kokoontuivat aurinkoiseen Ouluun suvun seitsemänteen sukukokoukseen. Osa kokousvieraista saapui jo perjantaina pitkin iltapäivää. Kokouspaikka Hotelli Lasaretti oli houkutellut etenkin vanhemman väen viettämään pidennettyä viikonloppua tai peräti minilomaa.
Halvempi majoitusvaihtoehto, kesähotelli Oppimestari, sijaitsi Kasarmintien toisella puolella ja osa kokousvieraista oli majoittuneena siellä. Lasaretinsaari kuin pieni paratiisi keskellä kaupunkia, Oulujoki, lohiportaat ja Ainolan puiston kävelytiet antoivat tilaisuuden nauttia pohjoisen kesäyön valoisuudesta. Ja mikä parasta, matkaa kaupungin keskustaan oli n. kilometri eikä "Valoisat Yöt", kauppatorilla samaan aikaan vietetty musiikkitapahtuma, kantautunut Oulujoelle asti.
Perjantaina saapuivat myös sukulaiset Pietarista, Rauha Loginova ja hänen veljenpoikansa Vadim Nenonen vaimonsa Svetlanan kanssa. He olivat ensimmäistä kertaa sukukokouksessa ja tulevat varmaan Turkuunkin! Vadim ja Svetlana opiskelevat innokkaasti suomen kieltä Inkerin Liiton kurssilla ja tarvittaessa Rauha-täti toimi tulkkina.
Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja pikkuhiljaa Lasaretti alkoi täyttyä iloisista äänistä ja jälleennäkemisen riemusta. Varttia vaille puolenpäivän kokoonnuimme hotellin edessä olevalle torille lipunnostoon. Suomenlipun nostivat järjestelytoimikunnan puheenjohtaja, kaupunginjohtaja Kari Nenonen ja projektipäällikkö Inka Nenonen, Nenosten Sukuseuran viirin nostivat puheenjohtaja Antero Nenonen ja sihteeri, järjestelytoimikunnan varapuheenjohtaja Eila Tuupanen. Kahden trumpetin säestämänä laulettu Lippulaulu kaikui komeasti, jonka jälkeen sukukokousväki siirtyi syömään lounasta, kuka sisälle ravintolaan kuka ulos päivänvarjojen alle.
Oululaisia merilauluja – Painolastikasveja
Varsinainen sukukokous alkoi klo 13.30, sukuseuran puheenjohtaja Antero Nenonen toivotti Nenoset tervetulleiksi Ouluun.
Oulun kaupungintervehdyksen esitti kaupunginjohtaja, järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Kari Nenonen.
Puheiden jälkeen kuulimme ja näimme pienen laulunäytelmän, kun oulunsalolainen Kansantaideryhmä ISO ILO esitti Vanhoja oululaisia merilauluja. Ryhmässä oli mukana myös Nenosia, Inka ja Tapio. Musiikin jälkeen Synnöve Huovinen Taivalkoskelta kertoi sanoin ja diakuvin mielenkiintoisia asioita Oulun seudun luonnosta, mm. painolastikasveista.
Kolme Kari Nenosta tapasivat toisensa ja vaihtoivat kuulumisiaan.
Ennen varsinaisen kokouksen alkua haimme pientä virkistävää välipalaa, hedelmiä ja mehua, juhlasaliin katetusta pöydästä.
Varsinaisen kokouksen puheenjohtajana toimi Kari Nenonen Oulusta ja sihteerinä Eila Tuupanen Ristijärveltä. Pöytäkirjantarkastajiksi ja ääntenlaskijoiksi valittiin Kaisu Jokela Haukiputaalta ja Lulu Nenonen Helsingistä.
Jäsenmaksun korotuksesta käytiin pientä keskustelua ja päätettiin jäsenmaksuksi 15 €/vuosi.
Seuraavan sukukokouksen järjestelytehtävät sai Turku ja länsirannikon Nenoset.
Henkilövalinnat hoidettiin sujuvasti, valituiksi tulivat: Puheenjohtajaksi Esko Olavi Nenonen Siilinjärveltä, varapuheenjohtajaksi Kaisu Jokela Haukiputaalta. Hallituksen muiksi jäseniksi valittiin Martti Nenonen Imatralta, Pertti Nenonen Espoosta, Sulo Nenonen Hämeenkyröstä, Vuokko Nenonen Muhokselta ja Eila Tuupanen Ristijärveltä.
Sukuseuran tilejä tutkailevat pari seuraavaa vuotta Seppo Rouvinen Joensuusta ja Tarmo Nenonen Liperistä varsinaisina ja Inka Nenonen Oulunsalosta ja Veli-Pekka Nenonen Nurmeksesta varatilintarkastajina.
Kiitoksia
Sukuseuran pitkäaikaisia luottamushenkilöitä muistettiin kukkakimpuin ja lahjoin seuraavin perustein:
- Leena Huovila – on ollut sukuseuran hallituksen jäsenenä vuodesta 1998 ja vuodesta 2002 varapuheenjohtajana. Pöytäviiri (luovutettiin 10.8.2004).
- Jorma Nenonen - on ollut sukuseuraa perustamassa ja toiminut rahastonhoitajana seuran perustamisesta 1992 lähtien. Pöytäviiri.
- Tarmo Nenonen – on vastannut Nenossuku –lehden julkaisemisesta sen ilmestymisen alkumetreiltä vuodesta 1994 ja ollut seuran hallituksessa vuodesta 2000 lähtien. Hyödyllisiä varusteita luontoretkelle.
- Antero Nenonen – on sukuseuran perustajajäsen, toiminut varapuheenjohtajana vuodesta 1992 ja puheenjohtajana vuodesta 2000. Arvonimi Idän Oltermanni ja sen merkiksi Oltermannin sauva.
Jokaiselle luovutettiin viimeisimmät Nenostutkimuskeskuksen tiedostossa olevat jälki- ja esipolvitiedot henkilökohtaisin saatesanoin. Samoin jokaista pyydettiin osallistumaan Sukuseuran sääntömääräisiin kokouksiin aina, kun ne sääntöjen mukaan pidetään.
Yljpiämies Ville Nenonen käsitteli puheenvuorossaan sukukirja-asian nykytilaa.
Ennen loppulaulua taukojumppattiin ja laskettiin käsiä nostamalla karkea arvio kirjojen painosmäärästä.
Hiukan pitkäksi venähtäneen kokouksen päätteeksi laulettiin yhdessä pontevasti Kymmenen virran maa.
Grilliherkkuja – Antarktiksen viileyttä
Pienen levähdys hetken jälkeen siirryttiin viettämään ohjelmallista Grillijuhlaa ulos Lasaretin torille. Noutopöytä notkui herkullisista salaateista ja grilliruuista - ohjelma oli musiikkipainotteista. Vierailevina taiteilijoina Puistolan Tädit, joka koostui kolmesta ISO ILOn Mari-paitaisesta laulajasta ja haitaristista. Jorma Nenosen (Raahe) oululaistuneet tyttäret, Hanna ja Jaana, musisoivat August Förster Bandin säestämänä. Yhtyeessä kitaristina soitti Hannan aviopuoliso Kim Keränen.
Yhteislaulujen säestyksestä huolehti kitaralla Matti Karinpoika Nenonen.
Illan päätteeksi siirryttiin juhlasaliin arktisiin tunnelmiin geologi Jari Nenosen mielenkiintoisten Antarktis-diojen myötä.
Kädentaidot myös esillä
Juhlasaliin mentiin kädentaitonäyttelyn läpi, samassa tilassa oli myös sukutietojen tutkimispaikka. Näyttelyssä oli mm. pienoismalli Eino Nenosen (18.11.1925 - 24.4.2003) synnyinkodin pihapiiristä Parikkalan Kaltvaaralta ja hänen puusta valmistamiaan tarve- ja koriste-esineitä. Lisäksi nähtävillä oli valokuvia, maalauksia, kirjoja sekä monenlaisia käsitöitä.
Aurinkoisena sunnuntaiaamuna suunnattiin askeleet Oulun tuomiokirkkoon jumalanpalvelukseen, jossa saarnasi rovasti Martti Pennanen. Nenosten sukuseuran seppelpartiot lähetettiin jumalanpalveluksen päätteeksi sankarivainajien, Karjalaan jääneiden ja vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkeille Intiön hautausmaalle.
Koulunkäyntiä – Oulun historiaa
Kirkkokahvien jälkeen, sukujuhlan aluksi kajautettiin yhdessä Olet maamme armahin Suomenmaa. Tervetulotoivotuksen esitti järjestelytoimikunnan organisaattori Inka Nenonen. Juhlapuheessaan rehtori-opettaja-nuorisokirjailija Jorma Nenonen Raahesta käsitteli koululaitoksen historiaa Uno Cygnaeuksesta tämän päivän peruskoulunrehtorin työssä eteen tuleviin kysymyksiin mm. koulunkäyntiavustajien tarpeesta. Avustajien tarpeen vähentämiseksi saimme kuulla ehdotuksen tuen suuntaamisesta nykyajan perheille jo synnytyslaitokselle ja vanhempien opettamisesta kasvattaa lapsensa koulukypsiksi.
Rehtori Jorma Nenonen Raahesta piti huumoripitoisen juhlapuheensa aiheena koulu. Puhe on kokonaisuudessaan tämän sivun lopussa.***
Jossakin välissä juhlaa pyörähtivät kaikki kansallispukuiset naiset yhteiskuvaan esitellen pukunsa.
Opetusneuvos Matti Rossi käsitteli tiiviissä esitelmässään 400-vuotiaan Oulun ja Lasaretinsaaren historiaa.
Musiikista juhlassa vastasivat Hanna ja Jaana Keräsen Kimin säestyksellä.
Hääpareja muistettiin henkilökohtaisin sukutiedoin.
Suvun tuorein aviopari Antti ja Heidi Nenonen (3.7.2004) sekä Hanna ja Kim Keränen (12.6.2004) saivat tiedostossa olevat sukutiedot muistoksi. Viimeisenä muistettiin kukkasin 16.7.2004 timanttihääpäiväänsä viettäviä Alvari ja Annikki Nenosta Suonenjoelta. Onnittelulauluna Nenos-kvartetti (Tapio & Inka Nenonen ja Tuula & Juhani Hakalahti) lauloi Matti Nenosen säestyksellä Armaan läheisyydestä.
Painetusta ohjelmasta monessa kohdassa poikennut juhla eteni nopeasti ja oli vuorossa puukellon luovutus seuraavan sukukokouspaikkakunnan edustajille. Järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Kari Nenonen luovutti järjestelyvuoron tunnusmerkin, puukellon, Turun edustajille. Sen otti vastaan Turun järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Yrjö Nenonen (Vahto) seuranaan Marja-Liisa Salminen (Turku) ja Veikko Nenonen (Turku).
Yrjö Nenosen murteella esitetty tervetulotoivotus Turkuun on julkaistu kokonaan kaikkien iloksi.
Rauha Loginova Pietarista esitti runon.
Sukujuhla päätettiin yhteislauluun Kulkuri ja joutsen, jonka jälkeen siirryttiin yhteisen lipunlaskuun. Ennen kotiinlähtöä nautittiin vielä ravintola Lasaretin lounaspöydän antimista ja suunnattiin katseet kohti Turkua ja vuotta 2006.
Kiitokset kaikille kävijöille!
Järjestelytoimikunta
JUHLAPUHE
Rehtori Jorma Nenonen, Raahe
Puhe pohjautuu omiinkin kokemuksiin ja esitän myös muutamia väitteitä, joita olen pohtinut hyvinkin paljon kuluneen 30 vuoden aikana.
Olen yrittänyt rakentaa puheen niin, että siinä käsitellään enimmäkseen kansakoulua koska suurin osa läsnäolijoista on käynyt kansakoulua ja jokaisella on omat muistonsa ja omat ajatuksensa siitä, millainen koulun pitäisi olla. Koulu onkin siinä mielessä antoisa puheenaihe, koska jokainen suomalainen on asiantuntija. Yritän myös peilata näitä asioita nykypäivään ja omiin kokemuksiini ja ajatuksiini.
Ensimmäinen kansakouluasetus annettiin 1866 Uno Cygnaeuksen aloitteesta ja aluksi alkuopetusta annettiin maaseudulla kotien ja kirkollisten lastenkoulujen toimesta, kun taas kaupungeissa opetusta annettiin ns. alemmissa kansakouluissa. Kaupunkien opetus kehittyikin suotuisesti, eikä alan epäkohdista keskusteltu missään. Maaseudun opetus sen sijaan oli kiistelyn aiheena aina oppivelvollisuuslain säätämiseen saakka eli vuoteen 1921 . Siihen asti maaseudulla oli tapana, että köyhien perheiden lapset kävivät vain luokan tai pari eivätkä aina sitäkään. Koulua pidettiin herrojen kotkotuksena ja opettajia esivallan kätyreinä. Vielä toisen maailmansodan jälkeen oli ihmisiä, jotka eivät olleet käyneet koulua ja jotka väittivät pääskysten talvehtivan järvessä ja maan olevan litteä kuin pannukakku. Ahkeran lukemisen väitettiin jopa pilaavan silmät.
Jokaisella toiminnalla pitää tietysti olla suunnitelma, joka ohjaa toimintaa. Niinpä opetuksessakin on ollut lähes 140 vuoden aikana monenlaista opetussuunnitelmaa. Aluksi 1860-luvulla opetussuunnitelmat olivat koulukohtaisia, mutta pian huomattiin, että ne olivat aivan erilaisia ja epätasa-arvoisia. Niinpä hyvin pian opetussuunnitelmat yhtenäistettiin ylimmän päätäntävallan, senaatin ja kirkollisasiain toimituskunnan toimesta. Opetussuunnitelmia on muutettu säännöllisin väliajoin, onpa joku opettaja joskus todennut, että jokaisen opetusministerin on saatava puumerkkinsä historiaan ja mikäpä olisi helpompi tapa kuin muuttaa jälleen kerran opetussuunnitelmaa. Vuonna 1974 julkaistu peruskoulun opetussuunnitelma käsitti kaksi paksua monisatasivuista kirjaa ja suunnitelma oli sama Hangosta Utsjoelle. Vuonna 1994 palattiin oikeastaan alkutekijöihin kun voimaan tulivat koulukohtaiset opetussuunnitelmat. Valtiovalta antoi vain perusteet ja kunnat ja koulut saivat sen pohjalta luoda omat koulukohtaiset ainekohtaiset suunnitelmansa. Työ oli tietysti hyvin erilaista eri kunnissa. Erään opetushallituksen ylitarkastajan mukaan lyhin äidinkielen opetussuunnitelma kuului että ”opetetaan äidinkielen keskeisimmät asiat” kun taas esimerkiksi omassa koulussani äidinkielen ops käsitti 14 sivua. Nyt on jälleen huomattu, että koulukohtaiset ops:t eriarvoistavat oppilaita ja parhaillaan uudistuksen alla olevat ops:t ovatkin jo valtiovallan antamien perusteiden johdosta huomattavasti yhtenäisempiä.
Oppivelvollisuuslain voimaan tultua koululaitosta on kehitetty määrätietoisesti ja meille kaikille tuttu kansakoulu oli laajimmillaan 1950-luvun lopulla. Tuolloin oppilaita oli runsaat kuusisataatuhatta. Yhtenäiseen peruskouluun siirryttiin 1970-luvulla, ensin Lapissa ja viimeiseksi Helsingissä. Yhtenäistä peruskoulua perusteltiin sillä ,että kaikkien lasten oli saatava yhtäläiset koulutusmahdollisuudet varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Näin jäi pois rinnakkaiskoulujärjestelmä oppi- ja keskikouluineen, joissa oli lukukausimaksut. Ongelma alkoi kärjistyä jo 1950-luvulla, kun kaikki pyrkijät eivät päässeet oppikouluun. Tilannetta yritettiin korjata asetuksen muutoksella mutta se johti siihen, että enää ei ollutkaan hyväksyttyjen ja hylättyjen ryhmää vaan kolmantena ryhmänä olivat oppilaat, jotka hyväksyttiin oppikouluun, mutta eivät mahtuneet sinne. Oppikouluun pääsy helpottui 1960-luvulla uusien koulujen myötä, mutta samalla koko vuosikymmen väännettiin kättä peruskoulunpuolesta ja vuosikymmenen lopulla asetettiinkin komitea, jonka työn tuloksena peruskouluun siirryttiin.
Oppiaineet
Oltiinpa peruskoulussa tai kansakoulussa niin oppiaineet ovat pysyneet jotakuinkin entisellään joitakin pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Uskontoa, laskentoa, äidinkieltä, luonnontietoa ym. on edelleenkin. Vuosisadan alussa monet kulttuuriradikaalit ja marxilaiset vaativat uskonnon opetuksen poistamista. Vaatimus ei saanut kannatusta, vaan uskonnon opetusta pidettiin korvaamattomana. Koulupäivä aloitettiin virrellä ja rukouksella. Kun kädet pantiin ristiin, täytyi miettiä, kumpi peukku on päällimmäisenä.
Ankara uskonnollisuus aiheutti tietenkin lapsille monenlaista epätietoisuutta ja jopa pelkotiloja. Erään kerran Heikki ei osannut sanoa, kuka oli luonut maailman. Opettaja yritti auttaa kysymällä, kuka oli luonut ikkunasta näkyvän kallion. Heikki vastasi, että ei hän tiedä, koska ei ollut tällä kylällä silloin. Sen hän kuitenkin tiesi, että ellei pääse taivaaseen, niin joutuu kadotuksen tuliseen pätsiin. Opettaja selitti, että Jumala on kaikkivaltias ja pystyy mihin vaan. Jumala näkee jos pistää penkin alla sokerimurun suuhunsa. Joku uskalsi kuitenkin epäillä ettei edes Jumala pysty tukistamaan Urho Kekkosta. Kaljupään ei myöskään tarvitse käyttää hilsesampoota.
Oli myös olemassa oppilaita, jotka oli uskonnonvapauslain nojalla ja huoltajan pyynnöstä vapautettu uskonnon opetuksesta. Heille annettiin uskonnonhistorian ja siveysopin opetusta. Näitä oppilaita oli kuitenkin minimaalisen vähän, kuten nykyäänkin. Nykyisin on enemmänkin muiden kuin kristinuskon opetusta mm. islamin.
Kotiseutuoppi oli pohjana myöhemmin maantieto ja biologia nimisille oppiaineille. Ilmansuunnat, etäisyydet , maanpinnan muodot, tiedot ilmasta ja vedestä eläimistöstä ja kasvillisuudesta voitiin opettaa retkeillen ja niiden kautta luokassa kotiseutua tutkien. Rannikkokaupunkien nimet opittiin laulun muodossa. Karttakepillä näytettiin valtioiden rajat myötäpäivään ja niiden nimet lausuttiin kuuluvalla äänellä kasvot luokkaan päin. Kirjassa mustien maanosa opetettiin että neekerit, joita jotkut olivat nähneet Helsingin kesäolympialaisissa ilmielävänä, ovat vapaita luonnonlapsia, jotka pestautuvat töihin tarvitessaan rahaa tiettyyn tarkoitukseen. Kun raha oli koossa neekerit palasivat kotiin usein hetkellä, jolloin työnantaja kipeimmin olisi heitä tarvinnut. Neekerit piti myös houkutella työhön rihkamalla ja halvoilla teollisuustuotteilla. Mulatti oli valkoihoisen ja neekerin sekoitus ja he olivat laiskoja mutta älykkäitä. Intiaanien ja neekerien jälkeläiset , sambot, olivat sekä laiskoja että tyhmiä.
Äidinkieli oli keskeinen oppiaine. Lukemisen oppiminen kuului ensimmäisiin tehtäviin ja siinä Aapinen oli tärkeä väline. Kirjoituksen alkeet opittiin rinnan lukemisen kanssa. Opettaja kierteli luokassa ja muistutti toistamiseen Liisaa i:n pisteistä. Liisa vastasi että älähän hättäile kyllä minä ne pilikutan kunhan kerkiän. Käsialan tuli olla kaunista ja luettava. Hyvän kirjoituksen tekijä sai vihkoonsa hymypoikaleiman, kun taas harakanvarpaiden tekijän pulpetin kantta opettaja paukautti karttakepillä.
Mustekynän kärki kuivattiin käsityönä tehtyyn kynänpyyhkeeseen, jonka päällekkäiset kangastilkut oli harsittu napilla kasaan. Musteläiskien täplittämä imupaperi näytti pakanamaan kartalta. Ä-kirjainta opeteltiin esimerkiksi seuraavaan tapaan: ”Äiti kuulee ääntä tupaan. Äijä pellolla äestää. Hän ärjyy hevoselle. Äiti huutaa äijälle. Hyvä mies älä ole äkäinen hevoselle.” Kirjoituksen oppaassa ”Minäpä kirjoitan” kerrottiin Ulla Birgitasta, Annelin ikiomasta nukesta, joka sai keväällä tehdä huvimatkan Prrr… surisi lentokoneen moottori. Se meni rikki ja nuken oli hypättävä laskuvarjon turvin maahan. Villit ihmissyöjät piirittivät Birgitan. Nukke parka ulvoi ja se auttoi. Helikopteri ehti hätään. Se lennätti sankarimme onnellisesti kotiin.
Oppaan tekijät kirjoittivat esipuheessa, että vapaa kirjoittelu on eräille liian suurin ponnistuksin hankittava ylellisyys. Kaikista ei tule kirjailijoita. Äidinkieli on oppiaine, jossa ei saisi tavoitella suoritusten samantasoisuutta jarruttamalla lahjakkaita ja vaatimalla liikaa heikoilta.
Eila kirjoitti aiheesta Naisen asema yhteiskunnassa ennen ja nyt: ”Naisella on kaunis merkitys sekä elämässä että yhteiskunnassa. Hänessä sykkii kaikki lämmin ja hyvä. Hän on todella yhteiskunnan sydän. Paljon enemmän arvoa tulisi antaa naisille varsinkin perheen äideille.”
Laskennon opetus palveli käytännön tarpeita ja kehitti lasta. Pieni laskija, joka otti laskutehtävänsä ympäröivästä elämästä, tottui keräämään tarkkoja tietoja ja näkemään lukusuhteiden merkityksen elämän eri toiminnoissa. Näin luotiin pohjaa myös taloudelliselle ajattelulle. Oppiminen aloitettiin lukukäsitteestä yksi. Ykkönen oli pystyviiva, jonka päässä oli ongenkoukun väkänen. Harjoituksessa piirrettiin erilaisia esineitä, yksi esine kutakin. Näin selveni käsite monta. Esineiden ohella laskennollisia asioita havainnollistettiin helmitaululla ja värikkäillä kuvatauluilla. Vähitellen edettiin mutkikkaampiin tehtäviin.
Kalle ei tiennyt paljonko on kaksi ynnä kaksi. Opettaja havainnollisti asiaa: ”Jos teidän kissanne saa kaksi poikasta keväällä ja kaksi poikasta syksyllä niin montako poikasta sillä on kaikkiaan?” Kalle katsoi Paasikiven kuvaa seinällä kuin siltä apua hakien. Seinäkello tikitteli ja joku tirskahteli. Kun vastaus ei vieläkään selvinnyt Kalle sanoi viimein, että se on kollikissa.
Helsingin kansakouluissa laskentoa opetettiin aluksi pojille enemmän kuin tytöille. Tyttöjen arvioitiin tarvitsevan laskentoa poikia vähemmän ja tyttöjen käsityötuntien paljous verotti muiden aineiden tunteja. Vasta 1950-luvulla laskennon tuntimäärä tuli molemmille sukupuolille samaksi. Kuitenkin laskutaitoa pidettiin poikien lajina, niin kuin ehkä vielä nykyäänkin. Kaupunkikoulun opettaja kilpailutti kahta oppilasta kerrallaan antamalla heille päässälaskutehtäviä. Nopeamman vastauksen antanut voitti. Leena sai parikseen Ilmarin, salaisen rakkautensa kohteen. Leena tiesi aina vastauksen mutta ei halunnut nolata Ilmaria, vaan kuiskasi tälle vastaukset. Kun Ilmari ei uskaltanut lausua kuiskattuja lukuja, Leenan oli pakko sanoa ne ääneen. Niinpä Leenan rakkaus jäi pelkäksi haaveeksi.
Laulu on kuulunut koulujen opetusohjelmaan jo keskiajalta saakka. Kansakoulun laulu on ollut pääasiassa korvakuulolaulua. Laulunopetus edisti musiikin ymmärtämistä. Ajatuksena oli myös, että kouluajan päätyttyä lasten tuli seurakunnan jäseninä osata virsiä ja hengellisiä lauluja. Virsiä säestettiin urkuharmoonilla. Opettaja löi ääniraudalla pöydän kulmaan, kuunteli ja lauloi laaaaa. Pölyhiukkaset tuprahtelivat harmonin kankaisesta taustasta, kun opettaja polki palkeita. Hiukkaset tanssivat vastavalossa hyttysparven lailla ja opettajan takamus narisutti tuolia.
Opetuksen yhtenäistämiseksi suositeltiin yhtenäistä vakio-ohjelmistoa. Oppivelvollisuuslain jälkeisinä vuosina ohjelmistoon sisältyi muun muassa seuraavia lauluja: Virsi kotimaan puolesta, Soi kiitokseksi luojan, Käy yrttitarhasta polku, Jumala ompi linnamme, Tervetuloa nuorten liittoon, Ateenalaisten laulu, Kaunis olet synnyinmaani, Suksimiesten laulu ja Käy joukkohon ystävä. Myöhemmin julkaistuissa laulukirjoissa valikoima oli jo hiukan arkisempi Ilon yrtit halla vei, Rekiretki, Oma tupa, oma lupa, Telefooni Afrikassa, Heinään! ja Marseljeesi. Opettaja lauloi Karjalaisten laulua kyyneleet silmissä . Neuvostoliiton hymniä opettaja ei laulanut, mutta oppilaille se oli laulu laulujen joukossa.
Kansakoulunopettajat valmistettiin opettamaan joko poikien tai tyttöjen käsityötä. Oppilaat tutustutettiin jokapäiväisen elämän työtapoihin sekä työainesten ja välineiden käyttöön. Maaseudulla nämä taidot olivat välttämättömiä ja samalla tekijän kelpoisuuden mitta. Käsityönopetuksella oli myös yleissivistävä vaikutus, koska käden taidot edistivät kauneuden tajua, tunteenomaista eläytymistä ja tahtotoimintaa. Samalla opittiin arvostamaan ruumiillista työtä. Arvostuksen toivottiin vähentävän yhteiskunnallisia vastakohtia sekä pitävän yllä kansaomaisen käsityökulttuurin kunnioitusta. Vielä puoli vuosisataa sitten yhdeksän oppilasta kymmenestä oli tulevia ruumiillisen työn tekijöitä. Poikia opetettiin puuveiston työkalujen käyttöön ja myöhemmin myös metallityöt yleistyivät. Tavoitteena oli oppia työtapoja pikemminkin kuin tiettyjen esineiden valmistusta.
Tytöt oppivat virkkaamisen, neulonnan, ompelun ja kudonnan alkeet. Paikkaus- ja parsimistyöllä rikkinäisistä vaatteista tehtiin käyttökelpoisia. Raja oli jyrkkä. Mustalaispoika Matti virkkasi muiden tavoin pannulappua. Kesken tunnin kaksi heimon naista tuli luokkaan ja otti virkkuukoukun Matin käsistä. Virkkaaminen ei kuulunut pojille.
Jo alkuajoista lähtien myös liikunta on kuulunut kansakoulun opetusohjelmaan. Liikuntakasvatus piti yllä yleiskuntoa ja totutti oppilaat järjestykseen ja kuriin. Tämä taas kohotti poikien asekelpoisuutta.. Kesäsiirtoloissa huolenpitoa tarvitsevat lapset saivat leikkiä, urheilla ja retkeillä myös kesäisin. Koulut toteuttivat tunnusta: kansa terveeksi ja voimakkaaksi. Keväisin ja syksyisin pallopelit olivat suosittuja ja talvella hiihto kuului asiaan. Uusia lajeja on tietysti vuosien saatossa tullut liikunnan opetukseen, mutta yhä edelleen pallopelit ovat suosituimmasta päästä, vaikka moni muistanee joukkueiden teon. Luokan kaksi parasta valitsee vuorotellen pelaajia ja viimeiseksi jäävät kömpelöt ja liikunnasta tykkäämättömät oppilaat. Näin on vuosien mittaan ajettu monia oppilaita ikuiseen liikunnan vihaamiseen.
Terveysopin opetus niveltyi luonnontiedon opetukseen. Kulkutauteja pelättiin ja syystä. Surunauhoja kynsien alla pidettiin sivistymättömyyden merkkinä. Puhtaustarkistuksia tehtiin ilman ennakkovaroitusta. Katsottiin missä kunnossa olivat kädet, hampaat, jalat, alusvaatteet ja jalkineet. Samalla selvisi oliko oppilaassa syöpäläisiä. Mittaus- ja punnitusjonossa ekaluokan oppilaat seisoivat nakuina, vaikkei paratiisissa oltukaan. Pylväässä liikkuva kalikka asetettiin päälakea vasten. Pylvääseen oli kunkin pituuslukeman kohdalle kirjoitettu suositeltavat painorajat. Punnituksen jälkeen puhallettiin kumiletkuun, jolloin ilman kohottama sylinteri kertoi puhaltajan keuhkojen tilavuuden.
Luokalle jättäminenkin kuului kansakouluun kuten nykyiseen peruskouluunkin. Tosin tällä hetkellä luokalle jättäminen on paljon monimutkaisempaa ja vaatii neuvotteluja vanhempien, rehtorin ja luokanopettajan kanssa. Kansakoulussakaan luokalle jättämistä ei suositeltu ja sitä harkittiin tarkkaan, mutta aika yleistä se kuitenkin oli. Joskus opettaja pyrki luokalle jättämisellä pääsemään eroon hankalasta oppilaasta, mikä ei suinkaan ollut opettajalle kunniaksi. Myös ehtoja voitiin suorittaa erityisillä tavoilla. Juhani ei oppinut millään laskemaan, vaikka kuinka pureskeli kynäänsä. Niinpä Juhani sai ehdot laskennosta ja hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta niistä selvitä. Hän sai suorittaa ehdot nostamalla opettajan perunat. Näin vältyttiin ylimääräiseltä vuodelta ja kaikki olivat ratkaisuun tyytyväisiä.
Kurinpito oli myös varsin erilaista verrattuna tähän päivään. Ruumiillinen rangaistus – vitsan valta – kiellettiin jo 1900-luvun alussa, mutta läimäykset ja tukkapöllyt eivät lakia lukeneet. Kun opettaja löi karttakepillä koltiaista näpeille, muutkin ymmärsivät elää siivosti. Karttakeppi oli harvoin ehjä. Joidenkin käsityksen mukaan ei ollut samantekevää, miten oppimisen edellyttämä työrauha syntyi. Opettajan pelkoon perustuva kurinpito johti helposti nöyrään alistumiseen tai kapinamieleen. Itsenäiseksi yksilöksi kasvaminen edellytti kykyä arvostella auktoriteetteja – oikealla tavalla. Lopullinen tavoite oli itsekuri. Auktoriteetin kunnioitus ja tottelevaisuus pysyivät kuitenkin kouluelämän keskeisinä piirteinä. Mietojakin protesteja sekä kielteisten tunteiden ilmaisua pidettiin huonona käytöksenä. Isäni kertoi olleensa karsserissa iltamyöhään, opettaja oli unohtanut. Minuakin on lyöty ruotsin tunnilla.
Nykyään opettajaksi opiskellaan noin viisi vuotta, mutta ennen vanhaan opettajaksi ei valmistuttu vaan synnyttiin. Tietojen hallitsemisen lisäksi oli pidettävä lapsista ja tarvittaessa oli pystyttävä näyttelemään innostunutta. Opettaja oli aina näyttämöllä, ja hänen esiintymistään tarkkailtiin niin luokassa kuin luokan ulkopuolella. Siisti asu ja nenäliina olivat hyvänä esikuvana. Moni nuori ja ihanteellinen naisopettaja tuskastui yrittäessään istuttaa hienostuneita tapoja syrjäkylien ja työväestön asuinalueiden köyhien perheiden resupekkoihin. Kun pulpetissa istui lannalle haiseva ja vielä marraskuussa avojaloin kouluun tullut Jouko, huokaisi opettaja, että sivistä näitä nyt sitten. Tosin opettajissa oli kansanmiehiäkin, joille Joukon maailma oli tuttu.
Opettajan sana oli laki. Jos alaluokkien opettaja olisi sanonut, että Järvelän Jaakko ui Amerikkaan, oppilaat tuskin olisivat väitettä epäilleet. Maalla kyläyhteisö tuki opettajan auktoriteettia. Opettaja ei ollut läheskään aina pätevä. Eräällä salokylällä maatalon emäntä opetti kahta alinta luokkaa. Hän antoi lapsille tehtäviä ja neuloi siinä sivussa tai torkahteli. Kun lehmä poiki, hän käski lasten olla hiljaa ja lähti navettaan. Naapurikylässä miesopettaja katosi aina muutamaksi päiväksi, kun jäniksen metsästys alkoi. Vauraan kylän mahtimiehet kestitsivät aloittelevaa opettajaa saadakseen lapsilleen suopeamman kohtelun ja paremmat arvosanat. Huonon päivän sattuessa opettaja purki pahaa tuultaan muonamiehen poikaan. Opettajaa puhuteltiin kolmannessa persoonassa. Oppilaiden vanhempienkaan ei sopinut sinutella opettajaa. Kun Länsi-Suomesta muuttanut opettaja oli tulossa käymään oppilaan kotona, äiti harjoitteli teitittelyä etukäteen. Äidin puhe ei kuitenkaan mennyt aivan nuottien mukaan: ”Mänkää työ kissa pois siitä kiikusta, jotta piäset sie opettaja istumaan.”
Omia ajatuksia
Koululaitos on jatkuvan muutoksen kohteena, niin kuin tietysti pitääkin olla, jotta pysytään ajan hengessä ja vuosien mittaan koulua on kehitetty yleensä myönteiseen suuntaan. Joissakin asioissa tällainen kouluihminen toivoisi kuitenkin valtiovallalta tiukempaa ohjausta. Esimerkiksi lainsäädännöllä on helpotettu koulunpitoa karsimalla huomattavasti lakipykäliä. Vuonna 1967 kansakouluasetuksessa oli 203 pykälää, vuonna 1985 pykäliä oli 159 ja vuonna 1999 enää 27 pykälää. Näin on huomattava määrä asioita jätetty kunnan ja koulun tasolle päätettäväksi Toisaalta siinä on kenties menty liiallisuuksinkin ja luotettu kaupunkien ja kuntien päättäjiin. Esimerkkinä luokkakoot. Vuoden 1985 asetuksessa määrättiin, että peruskoulun 1. ja 2. luokalla sai olla korkeintaan 25 ja ylemmillä luokilla 32 oppilasta. Vuoden 1999 asetus toteaa, että ryhmäkoot on muodostettava sellaisiksi , että tavoitteet saavutetaan. Tämä on aiheuttanut suurta eriarvoisuutta kuntien taloudellisesta tilanteesta riippuen. Itse olen joutunut perustamaan pahimmillaan 37 oppilaan viidennen luokan ja ensi vuonnakin koulussamme on toinen luokka, jossa on 28 oppilasta. Kun ennen laissa määrättiin ryhmäkoko, toimii systeemi nykyään siten, että valtuusto myöntää koulutoimelle valtionapuun perustuvan laskennallisen rahamäärän ja virkamiehet laskevat montako tuntia opetusta voidaan kunnassa sillä rahamäärällä antaa. Lautakunta jakaa tunnit kouluille ja rehtori katsoo, millaiset ryhmät kouluun voidaan muodostaa. Laki ei siis kiellä, vaikka luokassa olisi 50 oppilasta.
Yksi asia, mikä minua on mietityttänyt viimeisen vuoden aikana, on koulunkäyntiavustajat. Minulle on määrätty Raahen kaupungissa vastuualueeksi koulunkäyntiavustajat, heidän palkkaamisensa ja sijoittamisensa eri kouluille. Avustajaa tarvitsevat vammaisoppilaat ja monet erityisoppilaat, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää ja niin pitää ollakin. Mutta ongelmaksi onkin muodostunut se, että vanhemmat vaativat avustajaa normaaliluokissa oleville oppilaille ja perusteita on hyvinkin monenlaisia. Lapsi on herkkä eikä osaa sitä eikä tätä ja on avuton arkipäivän asioissa. Avustajaa on vaadittu jopa puhevian takia. Tuntuisi järkevämmältä antaa koulutetulle puheopettajalle muutama tunti lisää kuin palkata kokopäivätoiminen avustaja. Ja näitä vaatimuksia tulee pilvin pimein.
Raahessa oli vuonna 1998 pari kolme vakinaista avustajaa, viime lukuvuonna vakinaisia avustajia oli 26 ja määräaikaisia 17 eli yhteensä 43. Keväällä pyysimme kouluja toimittamaan listat oppilaista, jotka tarvitsevat avustajaa, niin saimme tarvitsijoiden lukumääräksi lähes 90. Tämä merkitsee, että Raahen koulutoimeen olisi palkattava syksyllä 50 ihmistä enemmän kuin edellisenä syksynä. Tämähän ei tietenkään ole mahdollista ja se taas aiheuttaa sen, että vanhemmat rustaavat valituksia ja käyvät oikeutta kouluviranomaisia vastaan ja se puolestaan maksaa jo ennestäänkin velkaiselle kaupungille huomattavia rahasummia. Tämä sama suuntaus on vallalla koko maassa. Olen kysellyt asiaa muun muassa Oulun ja Helsingin viranomaisilta ja tilanne sama niissäkin. Ennustankin, että tämä avustaja-asia nousee tulevana syksynä erääksi puheenaiheeksi valtakunnallisesti. Enkä liene väärässä jos totean, että järjestelytoimikuntamme puheenjohtaja kaupunginjohtaja Kari Nenonenkin joutuu ottamaan kantaa asiaan ellei ole jo ottanutkin. Minun mielipiteeni on se, että nykyajan perheille pitäisi tuki suunnata jo synnytyslaitokselle ja opettaa saamattomat vanhemmat kasvattamaan lapsensa koulukypsiksi.
Tuossa aiemmin totesin, että lainsäädännöllä on helpotettu koulun pitoa. Lailla on myös annettu vanhemmille enemmän oikeutta puuttua lastensa koulunkäyntiin, mikä on ihan oikea suuntaus. Vanhempien pitääkin olla kiinnostuneita lastensa koulunkäynnistä eikä opettajan tarvitse olla mikään pelottava auktoriteetti. Joskus kuitenkin tuntuu, että on menty siinäkin äärimmäisyydestä toiseen. Varsinkin silloin, kun oppilaan äiti tai isä soittaa rehtorille sunnuntai-iltana kotiin, että jos et hommaa lapselleni sen ja sen nimistä avustajaa niin teen elämäsi todella vaikeaksi. Näin on minulle käynyt.
Olipa koulumuoto millainen tahansa ja huolimatta nykypäivän monista tukitoimista alkaen erityisopetuksesta psykologipalveluihin, yksi asia koulutoimessa on pysynyt samana iät ja ajat. Jo 1800- luvulla pedagogit tulivat siihen tulokseen, että jotkut oppivat nopeammin kuin toiset ja jos oppii hitaasti lapsena, oppii hitaasti aikuisenakin. Tämä asia todettiin 1970-luvulla tutkimuksella ja paikkansa se pitää vieläkin. Olen sitä mieltä, että kaikkien ei tarvitsekaan oppia kaikkea, erityisesti teoreettisia asioita ei tarvitse edes tuputtaa kaikille. Käden taitajia tarvitaan aina ja tällä hetkellä heistä alkaa olla jo huutava pula.
Monista ongelmista huolimatta uskoni suomalaiseen koululaitokseen on luja. Oppilaat ovat pääsääntöisesti erittäin fiksuja ja mukavia ja heidän kanssaan on ilo työskennellä.
